Jopi Harri

Pietarin hovikapellan sävelmistö ja itäslaavilainen kirkkolaulutraditio

Lectio praecursoria 28.1.2012

Nyt tarkastettava väitöstutkimukseni käsittelee itäslaavilaisia kirkkosävelmiä. Pääkohteena on Pietarin hovikapellan sävelmistö, joka sai painetun asun 1800-luvulla. Tällainen tutkimuskohde voi jonkun mielestä vaikuttaa pölyttyneeltä ja ikävystyttävältä sekä ainakin epäajankohtaiselta, jos ei viimeaikaisten tiedepoliittisten virtausten valossa peräti arveluttavalta. Eli saatan hyvinkin olla selityksen velkaa sitä koskien, miksi kohde on juuri se mikä se on.

Voisin toki aloittaa väittämällä painokkaasti, että nämä sävelmät ovat aivan äärettömän mielenkiintoisia, ja että niiden tutkiminen on suurin piirtein maailman tärkein asia. Mutta sitä en tee. Sen sijaan totean, että minun nähdäkseni kyseiset sävelmät eivät edusta eurooppalaisen sivistyksen korkeimpia saavutuksia, ja että tutkimuskohteeni on maailman ihmisten enemmistön kannalta yhdentekevä.

Asianharrastajien keskuudessa suhtautuminen tutkimukseni tärkeyteen lienee jossakin edellisten skenaarioiden puolivälissä. Nimittäin vaikka hovikapellan sävelmät ovat lähtöisin taaksejääneeltä maailmanajalta, niitä käytetään tänäkin päivänä ortodoksisissa jumalanpalveluksissa – ei yksinomaan Venäjällä ja eräissä Venäjän imperiumiin kuuluneissa maissa kuten Suomessa – vaan oikeastaan kaikkialla, missä on venäläisperäistä ortodoksisuutta, ja muuallakin. Kuten kirjassani mainitsen, olen kuullut näitä sävelmiä tai osallistunut niiden laulamiseen Suomen ja Venäjän ohella ainakin kahdeksassa muussa maassa. Jos olisin matkustanut enemmän, maita olisi useampia.

Näistä tapauksista ehkä yllättävin sattui Bulgariassa vuoden 2004 kesäkuussa. Kirkkokuoromme oli Varnassa pitämässä konserttia, ja sen jälkeen minulle sanottiin, että jos haluan, voisin tulla seuraavana lauantaina katedraaliin laulamaan vigiliapalvelusta paikallisen mieskuoron riveissä. Tuona iltana kapusin kuoroparvelle tietämättä ollenkaan, mitä olisi odotettavissa. Mutta repertuaari oli täysin tuttua, samoin kuin esitystapa. Piti vain säätää kirkkoslaavin ääntämys bulgarialaiseksi, se kun hienokseltaan poikkeaa meikäläisestä.

Suosittua mutta väheksyttyä

Mahdollisesti kymmenet miljoonat ortodoksit kuulevat hovikapellan sävelmiä jumalanpalveluksissa säännöllisesti, eikä niitä laulavien kirkkomuusikoiden määräkään ole mitätön. Tämän estämättä hovikapellan sävelmien halveksiminen kirkkomuusikoiden ja papiston parissa on mieluummin yleinen tapa kuin poikkeus. Tavallisinta tällainen suhtautuminen on niiden keskuudessa, joilla on ollut harrastusta lukea venäläistä kirkkomusiikkia käsittelevää kirjallisuutta. Esimerkiksi arkkipiispa Paavali kirjoittaa vuonna 1971:¹

Hovikapellan eli keisarillisen hovikuoron sävelmistö syntyi 1800-luvun puolivälissä aineistoltaan epäyhtenäisenä sekoituksena kiovalaista, kreikkalaista ja pientä znamenni-sävelmistöä. Sen alkuunpanijana ja samalla venäläisen laulun reformaattorina toimi keisari Nikolai I:n käskystä Pietarin hovikapellan johtaja A. F. Lvov. Hovikapellan sävelmistön leviäminen yleensä seurakuntalauluksi merkitsi kahdeksansävelmistön rappiota, sillä alkuperäiset melodiat on siinä usein muutettu ja typistetty.

– – kirkkolaulun edustaessa Suomen ortodoksisessa kirkossa yleensä myöhäissyntyistä venäläistä pietarilaistyyliä kirkkokunnassa voidaan havaita tietoinen pyrkimys käyttää yhä enenevässä määrin nimenomaan aitoa liturgista laulua edustavia sävelmiä, olivatpa ne bysanttilaisen tai venäläisen perinteen mukaisia.

Katsantokanta on ollut melko samantyyppinen muuallakin. Ei ole tavatonta törmätä kansainvälisillä ortodoksisen kirkkomusiikin sähköpostilistoilla keskusteluun, jossa joku kanttori kyselee, mistä löytyisi ns. autenttisia versioita kiovalaisista stikiirasävelmistä hovikapellan sävelmien tilalle. Olen varmaan tullut syyllistyneeksi tahdittomuuteen tiedustellessani, mitä ihmeen tarkoitusta palvelisi hovikapellan versioiden korvaaminen niistä vain vähän eroavilla toisinnoilla.

Totuus selviää tutkimalla

Mistä positiosta käsin minulla sitten on kanttia haastaa vallitsevia näkemyksiä? Tuskin muusta kuin siitä, että olen tutkinut näitä sävelmiä tieteellisesti jo varsin pitkään ja uskoakseni melko perinpohjaisesti.

Olen tutkinut hovikapellan sävelmiä vertaamalla niitä systemaattisesti muihin itäslaavilaisiin repertuaareihin. Melodioiden osalta tutkiminen on tapahtunut tietokoneavusteisesti. Tämä ratkaisu osoittautui olevan välttämätön siksi, että hiemankin useampien sävelmien vertaaminen toisiinsa käsipelillä on äärimmäisen työlästä, ja lisäksi altista inhimillisille virheille.

Sävelmien melodiseen vertaamiseen käyttämäni menetelmä on lyhyesti seuraavanlainen:

1. Tietyn lajityypin kirkkosävelmät, esimerkiksi ensimmäisen sävelmäjakson stikiirasävelmät, kerätään eri lähteistä ja määritetään niiden musiikillinen muoto. Nämä stikiirasävelmät ovat geneerisiä, eli samaan sävelmään sovelletaan useita eri tekstejä. Tällaiset sävelmät jakaantuvat rajattuun valikoimaan mallisäkeitä. Veisutekstin pituuden niin vaatiessa osa säkeistä toistuu numerojärjestyksensä mukaisesti. Koska myös tekstisäkeiden laajuudet vaihtelevat, mallisäkeissä on säveliä, joita voidaan toistaa tai jättää pois.

2. Kun sävelmän mallisäkeet on löydetty, ne redusoidaan eli tiivistetään muotoon, josta on eliminoitu säveltoistot.

3. Nyt tutkimus kohdistuu redusoitujen mallisäkeiden muodostamaan kokonaisuuteen, jota kutsun prototyypiksi. Se tapahtuu niin, että hovikapellan version säkeiden säveliä verrataan jokaisen muista lähteistä peräisin olevan sävelmätoisinnon samannumeroisten säkeiden säveliin. Mittafunktio saa arvoja nollasta yhteen. Jos arvo on nolla, se tarkoittaa, että säkeiden sävelkulut ovat samat. Jos arvo on 1, säkeiden sävelkulut ovat täysin erilaiset. Jos arvo on 0,5, silloin sävelkulut ovat 50-prosenttisesti samat. Ja niin edelleen.

4. Kun kaikki säkeet on käsitelty, koko sävelmän eroavuus hovikapellan sävelmään nähden määritetään laskemalla säekohtaisten eroavuuksien keskiarvo. Näiden perusteella sävelmät voidaan järjestää sen mukaisesti, miten etäällä ne ovat hovikapellan versiosta.

5. Järjestetyt sävelmät jaetaan vielä etäisyysryhmiin. Lähiryhmään kuuluvat pääsääntöisesti ne toisinnot, joiden eroavuus hovikapellan muodosta on enintään 25 %. Keskiryhmässä ovat ne, joiden eroavuus on yli 25 ja enintään 50 %. Kaukaisessa ryhmässä ovat sävelmät, jotka eroavat hovikapellan sävelmästä yli 50-prosenttisesti.

6. Edellä kuvattu mittaus ei kuitenkaan kerro mitään siitä, miten etäällä vertailusävelmät ovat toisistaan. Tähän kysymykseen haetaan vastausta hierarkkisen klusteroinnin avulla. Klusterointia varten määritetään jokaisen sävelmäprototyypin etäisyys jokaiseen muuhun siten kuin äsken kerroin. Näin saadaan eräänlainen välimatkataulukko, jota käytetään klusteroinnin syötteenä. Klusteroinnin tulos esitetään dendrogrammissa. Se on hierarkkinen puukuvaaja, josta nähdään, mitkä sävelmät ryhmittyvät lähelle toisiaan ja mitkä ovat toisistaan loitompana.

Matemaattinen ja inhimillisesti havaittava samankaltaisuus

On todettava, että se, mitä näillä toimilla mitataan, ei edusta sävelmien inhimillisesti havaittavaa samankaltaisuutta. Pikemminkin kyseessä on sävelmistä redusoitujen prototyyppien formaali eli matemaattinen samankaltaisuus.

Syy siihen, miksi en edes yritä mitata inhimillisesti havaittavaa samankaltaisuutta, on käytännöllinen. Jotta olisin voinut mitata sitä, minun olisi pitänyt koota musiikillisesti kompetentti testiryhmä, jolle olisin sitten soittanut akustisia näytteitä. Nämä näytteet olisi tietenkin ensin pitänyt valmistaa. Sen olisi ehkä voinut tehdä koneellisesti, mutta olisivatko sävelmät silloin hahmottuneet samoin kuin oikean kuoron esittäminä?

Kun sävelmien määrä tutkimuksessani on noin 700, tällainen lähestymistapa olisi uskoakseni johtanut käytännöllisiin ja rahoituksellisiin ongelmiin. Olisin tosin ehkä voinut soittaa testiryhmälle vain joitakin sävelmiä ja tämän pohjalta kehittää kognitiivisia malleja koskien itäslaavilaisten kirkkosävelmien samankaltaisuuden hahmottamista, joita sitten olisin soveltanut muuhun aineistoon, mutta luulen, ettei sellainen olisi lopulta tuottanut juurikaan hedelmällisempiä tuloksia kuin valitsemani strategia.

Nyt siis en pysty antamaan takeita sitä koskien, että matemaattinen samankaltaisuus ehdottomasti implikoisi inhimillisesti havaittavaa samankaltaisuutta. Kuitenkin vaikuttaa melko ilmeiseltä, että monissa tapauksissa näin on. Tämän väitteeni tueksi soitan joitakin näytteitä, joita eräät kirkkomuusikkokollegani ystävällisesti suostuivat johdollani nauhoittamaan. Näytteet edustavat ensimmäisen sävelmäjakson stikiirasävelmän eri muotoja, joiden alkuperäislähteitä on reprodusoitu kirjani liitteessä 1.

Ensimmäinen näyte on hovikapellan sävelmäversio vuodelta 1869. Se kattaa avuksihuutopsalmin kaksi jaetta, ensimmäisen liitelauselman, ensimmäisen avuksihuutostikiiran, doksologia-liitelauselman sekä dogmistikiiran. Sävelmä koostuu viidestä mallisäkeestä. Niistä ensimmäiset neljä toistuvat, ja viides säe on loppusäe. Tekstin ollessa yli viisisäkeinen siis 4. säkeen jälkeen seuraa 1. säe jne., mutta kun säkeistö päättyy, loppusäkeeseen siirrytään mistä tahansa säkeestä. Säkeiden toistuminen on selvimmin kuultavissa 13-säkeisessä dogmistikiirassa. Liitelauselmat lauletaan erityiseen säkeeseen.

Toisena näytteenä kuullaan Kiovan luolaluostarin sävelmä vuodelta 1887 Leonid Malaškinin julkaisemassa asussa. Näyte kattaa avuksihuutopsalmin ensimmäisen jakeen. Sävelmän soinnutus edustaa luostarissa noudatettua käytäntöä kyseiseltä ajalta. Se poikkeaa hovikapellan harmoniasta sekä asettelultaan että äänenkuljetusperiaatteiltaan. Mittaukseni mukaan tämä sävelmä eroaa hovikapellan versiosta 13 prosentin verran. Ensimmäisessä säkeessä ero on suurin, 40 %.

Kolmantena näytteenä on luolaluostarin sävelmä vuodelta 1910. Ylimpänä äänenä ei ole melodia vaan täyteääni. Näytteessä on avuksihuutopsalmin kaksi jaetta, eli kaksi säkeistöä. Melodialtaan tämä sävelmä poikkeaa vain vähän luostarin aiemmasta versiosta; hovikapellan sävelmästä se eroaa 15 prosentin verran. Harmoniassa ero Malaškinin versioon on hieman suurempi.

Neljäs näyte on peräisin Daniil Ablamskij’n kokoamasta kolmiäänisestä nuottijulkaisusta vuodelta 1887, joka dokumentoi Kiovan ympäristön seurakuntakirkkojen repertuaaria. Melodia poikkeaa hovikapellan sävelmästä 18-prosenttisesti. Tässä näytteessä, kuten seuraavissakin, kuullaan avuksihuutopsalmin 1. jae.

Viidennen näytteen melodialähteenä on ukrainalaista traditiota edustava käsikirjoitus vuodelta 1750, joka on kopioitu Pietarissa. Yhtenäisyyden vuoksi näyte kuullaan siihen liittämässäni hovikapellan tyylin mukaisessa harmoniassa. Melodia poikkeaa hovikapellan sävelmästä 34-prosenttisesti eli sijoittuu keskiryhmän puolelle. Lähimpänä hovikapellan versiota ovat säkeet 3 ja 4.

Näytteistä viimeinen on Länsi-Ukrainasta. Melodialähteenä on Lvivissä vuonna 1816 painettu Irmologion. Jälleen olen liittänyt musiikin hovikapellan tyylin mukaiseen harmoniaan. Tämä sävelmä poikkeaa hovikapellan versiosta 53-prosenttisesti, eli se sijoittuu kaukaiseen ryhmään. Pienimmillään ero on säkeessä 4, jossa se on 17 %.

Näiden näytteiden tarkoituksena oli yhtäältä selventää sitä, millaista musiikkia tässä oikeastaan on tutkittu, mutta myös tarjota näkökulmaa siihen, miten hankalaa olisi sävelmämuotojen sukulaisuusasteen määrittäminen akustiseen havaintoon perustuen. Etenkin kun nyt kuultujen kuuden sävelmäversion lisäksi tämän stikiirasävelmän muita muotoja on tutkimuksessani 27 kappaletta.

Tutkimustuloksia

Kuten väitöskirjani päätäntöluvusta ilmenee, stikiirasävelmät ja useimmat muutkin tarkastelemistani hovikapellan sävelmistä assosioituvat lähimmin itäukrainalaiseen perinteeseen. Yhtymäkohtia on myös eräisiin venäläisiin paikallissävelmistöihin sekä Synodin julkaisemiin toisintoihin. Etäisempiä esikuvia hovikapellan sävelmille on löydettävissä oikeastaan koko siltä aikajänteeltä, jolta lukukelpoisia musiikkilähteitä on olemassa.

Toisaalta etenkin Moskovassa on 1800-luvun jälkipuolen paikallisrepertuaari poikennut hovikapellan versioista enemmän kuin oli laita eräillä muilla seuduilla. Ilmeisesti tästä syystä moskovalaisessa kirkkomusiikkikirjoittelussa hovikapellan sävelmistöön suhtauduttiin epäillen ja jopa vihamielisesti. Nämä näkemykset levisivät oikeastaan kaikkeen myöhempäänkin venäläistä kirkkomusiikkia käsittelevään kirjallisuuteen, eikä niitä ole ennen minun tutkimustani tiettävästi kyseenalaistettu.

Vaikuttaa siis siltä, että musiikkianalyysin keinoin tavoitettavat sävelmien ominaisuudet eivät tue käsityksiä, joiden mukaan hovikapellan sävelmistö olisi keinotekoinen tai epätraditionaalinen. Kun sävelmistö oli painettuna saatavilla toimivasti soinnutettuna, eikä vastaavia muita julkaisuja juuri ollut tarjolla, sävelmistön yleistymistä voidaan lopulta pitää varsin luonnollisena tapahtumana, jota tukemaan ei hallinnollisia pakkokeinoja tarvittu.

______________________

¹ Paavali, arkkipiispa 1971. Ortodoksinen kirkkorunous ja liturginen laulu. S. 76, 79. Teoksessa Lempiäinen, Pentti & T. I. Haapalainen 1971. Virsiavain. Käsikirja virsikirjan käyttäjille. Helsinki: Kirjapaja. S. 66–81. (Lainausten kursivoinnit J. H:n.)